- Lavastaja vastaa kaikista niistä fyysisistä miljöistä, joita elokuvassa on, olipa niitä rakennettu tai ei. Myös ulkotilat ja maisemat voivat olla tärkeä osa visuaalista kerrontaa. Lavastaja valitsee yhdessä ohjaajan ja kuvaajan kanssa kuvauspaikat ja vastaa niistä syntyvästä kokonaisuudesta, Minna Santakari kertoo ja jatkaa: - Lavastaja myös suunnittelee ja mitoittaa kaiken, mitä elokuvaa tai televisiolavastusta varten rakennetaan - valtavista interiööreistä pienimpään rekvisiittakalusteeseen asti. Väritys ja pintakäsittely ovat myös tärkeä osa lavastajan ilmaisupalettia.

- Ihan sama koskee teatterityötä. Lavastaja vastaa näyttämökuvasta yhdessä puku- ja valaistussuunnittelijan kanssa, Reija Hirvikoski lisää ja jatkaa: - Ennen kaikkea se on ajattelutyötä.

- Juuri niin! Ennen sitä ei ole mitään muuta kuin abstraktio. Suunnitteleva ryhmä tuo siihen oman itsensä ja työpanoksensa. Lavastaja vie tarinaa eteenpäin tunnelmilla, väreillä ja tilaratkaisuilla. Lavastus on visuaalista tarinankerrontaa, Minna kuvailee.

Hyvä ja perusteellinen ennakkosuunnittelu on haastateltavien mielestä kaiken perusta. Se säästää aikaa ja rahaa. Olkoon lavastusbudjetti 500 tai 5.000, ainoastaan hyvällä suunnittelulla voi pienenkin budjetin lavastuksen saada onnistumaan. Sen ajattelee ja suunnittelee täsmälleen budjetin kokoiseksi, Reija nauraa.

- Tätä työtä tehdään omalla persoonalla. Jokainen työ on henkilökohtainen ja siinä näkyy oma kädenjälki. Olen huomannut, että meitä suunnittelijoita arvioidaan jatkuvasti, että mitä me ollaan. Viimeisin työ on näyte ammattitaidosta ja se, mitä on uransa aikana tehnyt, on yhtä kuin sinä itse. Mitä jos onkin muuttunut? Jos on ollut äitiyslomalla tai muusta syystä ei ole tehnyt vähään aikaan alan töitä. Mitä sitten? Sattva-Hanna kysyy.

Työryhmässä oltava luottamus

Lavastajalle tärkeimmät yhteistyökumppanit teatterissa ovat ohjaaja, puku- ja valosuunnittelija. Elokuvassa tärkeimmät ovat ohjaaja, kuvaaja, pukusuunnittelija ja rekvisitööri. Olennaista on, että taiteellisella ryhmällä on kyky visuaaliseen hahmotuskykyyn, kyky ajatella kuvallisesti. Jos ohjaaja ei tähän kykene, lavastuksesta ei Reijan mukaan tule toiminnallinen. Eri taiteelliset osiot jäävät irrallisiksi toisistaan.

- Minä luen käsikirjoitusta ensimmäisen kerran vain itselleni. Sitten, kun työryhmässä aletaan työstää käsikirjoitusta yhdessä, luottamus on tärkeää. Että voin turvallisesti puhua ajatuksistani, tuntemuksistani tai jopa unistani, Sattva-Hanna kertoo.

- Kyllä. Ja lojaalisuus on tärkeää. Se on yhdessä elämistä ja hyvin hienovaraista virittäytymistä, innostumista ja inspiroitumista. En pidä sanasta taiteilija, mutta hyvässä työprosessissa hoidetaan käytännön asiat ammattimaisesti, mikä jättää tilaa työtoverin taiteilijuuden kunnioittamiselle ja avoimelle suhtautumiselle muiden ideoita kohtaan, Minna hymyilee.

- Oman työn onnistuminen on mysteeri samalla tavalla kuin esityksenkin onnistuminen. Jokin työprosessi voi olla mahdottoman hankala ja vaikea, mutta esitys lopulta loistava. Toinen taas on prosessina onnistunut, mutta ei esityksenä. Omaa onnistumistaan voi arvioida kahta kautta, oman työn ja esityksen. Voin onnistua sataprosenttisesti omassa työssäni, ratkaista asioita, saada vastauksia ja kiinnittyä teokseen. Siitä voi iloita, mutta se ei takaa vielä mitään. Mysteeri selviää vasta julkisen esityksen jälkeen, kun näkee yleisön reaktiot - jos silloinkaan, Reija miettii ja jatkaa: - Tosin freelancerin on onnistuttava joka kerta. Se on tae seuraavalle työlle.

Työn yksinäisyys

Lavastaja voi jäädä ulkopuoliseksi kuvausten alettua tai teatteriharjoitusten jatkuessa.

- Elokuvan teossa ei aina pääse mukaan kuvauksiin. Lavastaja on usein purkamassa edellistä kuvauspaikkaa tai rakentamassa seuraavaa. Juhlahetkiä ovat ne, kun pääsee rauhassa viimeistelemään omaa osuuttaan ja kuvan lopullista sommitelmaa yhdessä ohjaajan ja kuvaajan kanssa, Minna iloitsee ja lisää: - Tällainen työtapa pitäisi olla itsestäänselvyys - tiukat aikataulut vaan eivät useinkaan sitä nykyään salli.

- Suunniteltuani sekä lavastuksen että puvustuksen, olen kokenut olevani tiiviimmin mukana  prosessissa. Ehkä se johtuu siitä, että pukujen kanssa on lähellä näyttelijää. Lavastuksen ongelma on usein aikataulu. Valmiit lavaste-elementit saadaan harjoituksiin usein kovin myöhään. Silloin niistä voi tulla näyttelijöille kiusa eikä lavastus taivu osaksi luontevaa näyttämötoimintaa, Reija pahoittelee.

- Se on kuin lavastettu rikos, Minna nauraa ja jatkaa: - Meidän pitäisi yhdessä puuttua

tämän työn huonoihin puoliin - esimerkiksi yksinäisyyteen. Yksin tekemisen

paineet helpottuisivat suunnittelijaryhmässä. yleisradion lavastajat ovat alkaneet tehdä

työtä ryhmissä, mikä on nerokasta. Freelancereiden työn paineita helpottava keino voisi olla suunnittelijaosuuskuntien perustaminen.

Ehdotus saa lämpimästi kannatusta. Osuuskunta on varteenotettava vaihtoehto yritystoiminnalle, sillä osuuskunnan jäsen säilyttää työntekijän aseman ja sosiaaliturvan, mutta saa yrittäjän vapauden.

Joku raja kilpailuun!

Kilpailuttaminen suututtaa kollegoita. Pahimmillaan kymmeneltä suunnittelijalta pyydetään tarjous ja ehdotus vaikkapa tv-ohjelman lavastukseksi. Yksi saa työn. Tarjouspyyntöön vastaaminen ideointeineen ja malleineen on valtava satsaus yksittäiseltä tekijältä.

- Suunnitteleminen on meidän leipätyö eikä omia ideoitaan halua huvikseen jaella maailmalle. Se, mitä ammattilainen on tehnyt, pitäisi riittää näytöksi. Nuorilla on tietysti eri asia. Mutta ei ole oikein teettää isolla joukolla suunnittelijoita ilmaiseksi töitä, toteaa Reija.

- Pahimmillaan näkee oman, lunastamattoman tarjouksensa ideat muiden seassa siellä valmiissa tv-ohjelmassa, Minna toteaa.

- En minä tee budjettiesitystä tarkoituksella ali- tai ylihintaan, vaan keskustelen siitä yhdessä asianosaisten kanssa. Jokainen tuotanto on erilainen ja sille pitää yhdessä etsiä tarkoituksenmukaisin toteutus, Sattva-Hanna huomauttaa.

Loukkaavana haastateltavat kokevat sen, että heidät laitetaan kilpailemaan kollegaa vastaan. He toivovat, etteivät nuoretkaan lähtisi kilpajuoksuun mukaan, vaan tuntisivat ammattiylpeyttä ja -vastuuta. He peräänkuuluttavat myös avoimuutta. Palkoista ja sopimuksista pitäisi kollegoiden kesken puhua avoimesti, niin ”palkanpolkeminen” loppuisi.

- Olen selvittänyt yhdelle työnantajalle kirjallisesti sen, mitä lavastussuunnitteluun sisältyy. Tein sen siksi, että voisin tehdä oman työni kunnolla. Lavastus vaatii aikaa, työtä ja rahaa, Sattva-Hanna toteaa. Nyt selvitys tulee hyötykäyttöön, sillä se toimi pohjana oheiselle työsuunnitelmalle.

Ennen oli toisin

Yhdestä asiasta haastateltavat iloitsevat vilpittömästi ja se on kollegiaalisuuden lisääntyminen. Nykyään on enemmän yhteistyötä ja keskinäistä kommunikaatiota.

- Kun aloitin koulun 70-luvun lopulla, meille opetettiin, että lavastaja menee studioonsa ja tekee pienoismallin siellä valmiiksi ja luovuttaa sen sitten ohjaajalle. Jokaisen piti tehdä oma työnsä yksin eikä muita tarvittu. Tänä päivänä se kuulostaa ihan sairaalta. Onneksi sitä ei enää ole, Reija huokaisee.

- Lavastajat ovat tulevaisuuteen suuntautuneita ja eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. He lähtevät nykyään herkemmin tekemään myös muiden alojen suunnittelutöitä ja minusta se on hyvä. Se tuo monipuolisuutta työhön ja uraan, ja lähes mahdotonta nykypäivänä onkin täystyöllistyä vuosikymmenestä toiseen esim. pelkästään elokuvalavastajana, Minna toteaa.

Moni on suuntautunut ja kouluttautunut mm. tila- ja tapahtumasuunnitteluun, sisustukseen, sisustuslehtien ja -kuvausten tekoon, näyttelyihin ja graafiseen suunnitteluun Sattva-Hanna luettelee.

Murheitakin on. Suunnitteluajat ovat yleisesti ottaen lyhentyneet. Työ on hektisempää ja kiire kroonistunut. Myös palkkataso on huonontunut. Osittain tähän vaikuttavat suunnitteluajat. Jos puolen vuoden työstä saa kuukauden palkan, toimeentulo-ongelma on raastava.

- Elokuvien parempaan ennakkosuunnitteluun satsaaminen olisi halpa tapa säästää isoja menoeriä tuotannon myöhemmissä vaiheissa. Niukkoja varoja tulisi käyttää yhä suunnitellummin, ja se tarkoittaa ennakkotyövaiheeseen satsaamista, Minna toteaa.

- Innovaatioista ja taiteen tukemisesta puhutaan julkisuudessa, mutta käytännöt ja nykyinen tuotantokulttuuri eivät mahdollista tätä. Tarvitaan resursseja! Luovuus voi kukoistaa, jos taiteilijan on mahdollista tehdä työtään ja ajattelutyöhön kohdistetaan resursseja, Reija toivoo.

Haastattelu Anne Saveljeff