Valtiotieteen tohtori Anu Suoranta on Metelin työelämän kolumnisti. Hän esittelee meille väitöskirjansa keskeisiä teemoja, tuloksia ja eetosta. Nyt sarja alkaa pätkätyön käsitteen purkamisella.

Juokse villi lapsi!

Asioiden käsittäminen alkaa niiden tunnistamisesta. Väitän, että 1990-luvun puolivälistä yleistynyt pätkätyö-käsitteen käyttö on sameuttanut katkonaisen työn seurausten tunnistamista. Kun ytimeen on asetettu (pätkä)työ, on hyvän työelämän tavoittelusta hukattu vähintään puolet. Nimittäin - se elämä!

Pätkään keskittyminen on jättänyt monilta osin varjoonsa työnteon katkon ja siihen liittyvän sosiaaliturvan muotojen kehittämisen. Asioiden tunnistamattomuuden sameudessa ovat pitkään taivaltaneet niin edunvalvontaorganisaatiot kuin valtiovaltakin. Räikeimpänä railo aukeaa pätkä- ja ns. normaalityöntekijöiden mahdollisuuksien erilaisuuksina. Konkreettisesti turvan eriarvoisuus näkyy vaikkapa mahdollisuutena olla vuorotteluvapaalla tai levätä työstä vapaana palkallisella vuosilomalla. Pätkätyöntekijät eivät moisista ole kuulleetkaan.

Pätkätyö -sanan huhutaan syntyneen 1990-luvun laman vuosina hakaniemeläisistä äideistä. Hyvä, että synnyttivät. Työelämäperheen isät taisivat huidella muualla uudesta tulokkaasta vastuuta kantamatta. Mediajulkisuudessa käsitettä pätkätyö käytti ensimmäisenä vuonna 1996 Elintarviketyöläisten liiton silloinen puheenjohtaja Ritva Savtchenko. Syntyessään pätkätyön käsite oli oivallus työnantajan uudesta tavasta järjestää työtä. Sittemmin käsitteestä ja sen kytkentöjen miettimättömyydestä on tullut hyvän työelämän kehittämisen jarru.

Pätkätyön tunnistaminen ei johtanut työsuhteeseen kytkettyjen oikeuksien ja sosiaaliturvan muokkaukseen. Uusi tulokas tunnistettiin, mutta ei tunnustettu. Työn ja edunvalvonnan perhe piti edelleen viitenä päivänä viikossa kahdeksasta neljään pakertavia poikiaan oikeina ja normilapsinaan. Pätkätyötä nimitettiin ja yhä vielä nimitetään epätyypilliseksi työksi. Työelämän totta on kuitenkin se, että syntyvistä työpaikoista enemmistö on jotain muuta kuin niitä ns. tyypillisiä eli vakituisia ja kokoaikaisia. Epätyypillisestä onkin 2000-luvun työelämässä tullut perin tyypillistä. Tällöin myös työelämän oikeudet ja työttömyysturvan järjestelmä on syytä tuoda uuteen aikaan.

Turvallisen kasvun ja kehityksen turvaksi pätkätyö olisi 1990-luvun ja 2000-luvun alun epätyypilliseksi tyrkinnän sijaan tarvinnut ymmärtävän ja tukevan ympäristön. Ymmärryksen kartuttamiseksi työelämän tieto, sen hankinta ja hallinta olisi auttanut tekemään myös pätkätyötä tekevien työelämästä hyvää.  Nyt pätkätyön lapsuus ja nuoruusvuodet ovat vierähtäneet pellossa, vailla sääntöjä, säännöllisyyttä ja luottamusta turvaa tuottavaan edunvalvontaorganisaatioon.

Pätkätyön lähestyessä täysi-ikäisyyttä on ammattiyhdistysperheessä merkkejä oivalluksesta, että projekteille ja keikoille rakentuvassa uudessa työssä akuutisti hoidettavan ongelman ydin ei ehkä sittenkään ole pätkässä, vaan katkossa. Aikuiseksi kasvanut pätkätyökaveri ei olekaan pelkkä hankala villi lapsi, vaan toisenlainen, mutta silti perin kunnollinen työelämäperheen jäsen.

On selvää, että työnantajan tapaan järjestää työtä katkonaiseen muotoon voi ja pitää jatkossa vaikuttaa. Laittomat määräaikaisuudet on kitkettävä ja työtuntien on vastattava tehtyä työtä. Mutta yksin näistä asioista huolehtiminen on vain osa edunvalvontaa. Edunvalvontaorganisaation on ajettava samanaikaisesti kahta kaistaa. Ja yhtä lujaa. Yhtäältä on rakennettava turvallisia ja tasa-arvoisia työsuhteita. Toisaalta samaan aikaan on kehitettävä ja keksittävä uusia keinoja turvata jatkuvaa katkotyötä tekevien hyvän (työ)elämän rakenteita. Aloittaa voi vaikka lomapankeista tai työuraan - eikä enää työsuhteeseen - kiinnitetyn vuorotteluvapaajärjestelmän kehittelystä.

Lohdullista on, että lapset kasvaessaan ymmärtävät aikuisten heikkouksia ja voivat myös antaa anteeksi. Luottamuksen rakentaminen pätkätyötä tekevien ja ammattiyhdistysliikkeen välille on mahdollista. Edellytyksenä kyllä alkaa pätkätyöyhteiskunnassa olla, että työn toistuva loppuminen ei aina tärähdä suoraan suojaamattomaan yksilöön.

Anu Suoranta

Anu Suoranta väitteli helmikuussa 2009 Helsingin yliopiston Yhteiskuntahistorian laitoksella. Hänen väitöskirjansa otsikko oli Halvennettu työ. Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä. Nyt hän on tutkijatohtorina Helsingin yliopiston määräaikaisessa projektityössä "Pohjoismaisen hyvinvointiuniversalismin rajat". Aiemmin Suoranta on työskennellyt mm. SAK:ssa projektitutkijana.